Löytäminen

Lumen viirissä hapuileva oksa kirjoittaa ilman täyteen odotusta.
Aika on haudata talven lumeet.
Jo neljä kuukautta olen opetellut sitä kirjoitusta,
huhtikuusta asti,
ollut uudella tavalla surullinen, melkein tiennyt jotakin,
ollut muistamaisillani, tajuamaisillani, löytämäisilläni,
mennyt sisälle katsoakseni ulos ja ulos katsoakseni sisälle,
eksynyt yksiööni, yrittänyt poimia sormieni välejä,
laittanut oksien varjoja maljakkoon, avannut ikkunan,
kaivannut jotakin kuin lähikaupan eteen jäätynyt koira,
ja tiennyt, tapahtuu vain odotusta.

Ja niin tapahtuukin. Odotan, kun sataa lunta,
kun soditaan, kun maa järisee,
lähetään luotaimia, kun käydään kesälomalla ja kun kuolen,
ja aurinko ilmestyy etelästä ja herättää Itämeren,
kaikki ryntäävät pihalle.
Satamassa valoa vasten värisevä nostokurki nostaa konttia laivaan
tai sieltä pois.
hyvin hitaasti vai onko se jätetty ilmaan?
Ehkä se haihtuu siitä
tai joku hymyilee
yhtäkkiä meitä ei enää muista kukaan
ja tiedän kuka olen.