Unet, junat, jalat

Minut herätetään päätepysäkillä, joten olen nukahtanut.
Nousen ylös, joten olen herännyt. Mutta uni jatkaa matkaa takaraivoni läpi.

Korkojen kopina marmorikivellä, saapuvan metron ujellus,
pimeää halkova valo kallioon poratussa putkessa,
ihmisiä portailleen louhivat rullaportaat,
ilmavirran heiluttama lohikäärmeen heltta,
toinen käsi taskussa ihmisten siimeksessä nouseva minuus,
valkoisessa astiassa maitoa,
pimeässä kaikki ne unet, joita ei herättyään muista.

Seisoa rullaportaita ylös yhteiskunnan kustantamalla sähköllä.
Taas yksi valotunneli, jonka päässä loimottaa mykkyys.
Valottumistaan pakeneva filminauha,
jota unohdus kelaa sisäänsä.
Mielikuvituksessa samoja surullisia ajatuksia,
puolityhjiä metrovaunuja,
loisteputkia ja kelmeitä asemia, pikaruokaloita,
puolikkaita sanoja, muistikuvan murtolukuja,
vanhoja peilikuvia, kaksipäisiä minuuksia.

Kauppakeskuksen ja toimistohotellin väliin on rakennettu
kuutio ilmaa, missä pidetään päivällä päivää ja yöllä yötä.
Kulman takana autot, kaikki heidän huristuksensa,
kukkii itselleen harmain kukinnoin.
Ilmassa vanhan kuitin taskustaan löytänyt käsi,
jonkun kihara unohdus,
jokin esine johonkin onneen,
jolla silläkin oli hintansa,
elämä, jota sillä helpotettiin.