Huhtikuuta

Nuori nainen työntää lastenvaunuja. On yhä niin kylmä että helposti kuolee.
Junat kulkevat nyt ajallaan, mutta hän on niin laiha ja mieleni niin kipeä.

Aamusta asti olen ihastellut katonrajassa hitaasti heijaavaa himmeliä
vertauskuvana kunnallishallinnon itseään peilaavalle virtuaalisuudelle.

Kaikki kaunis on hyödytöntä. Hyödytön kaunista.

Mieleeni tulevat sanat, siunattu olkoon kohtusi hedelmä.
Mutta runo, jossa lapsia syödään, ei ole kovin kiva. Enää.

Vaunuissa makaavalla lapsella on katse. Kuvittelen meidän leijuvan ilmassa.
Ehkä teemmekin.

Himmeli monistaa itseään kohti pienuuden äärtä.
Me kehitymme pois.

Logistics

Vastaan tuleva pikajuna jostakin johonkin,
sisällään jonkun vaunun nukkuva matkustaja,
joka uneksuu jotakin, mitä ei herättyään muista unohtaneensa.

Tämän junan ikkunassa heijastuva toisenniminen,
toisissa ajatuksissa matkalla toisaalle
lompakossaan kuvia merkittävistä toisista.

Laiturilla muita odottamassa muualle kulkevaa junaa.
Oman odotuksensa loimissa lämmitteleviä muukalaisia.
Valaistujen ikkunoiden takana muita, jotka tulivat jo muinoin.

Itselleni näkymättömissä minä mietin minuuttani.
Mikä minä olen, mikä minussa puhuu, mitä tässä on?
Voiko tätä kestää ja onko mitään suuria kirjaimia suurempaa?

Asemalla vaihdetaan saapujat ja lähtijät keskenään.
Muuntaja rätisee katolla voimajohtoa vasten.
Aina lyö hetki mutta aina sitä ei huomaa.

Kuin

hidas kuin lentokone kaukaa
nähtynä irtisanotulla ihmisellä
ohiajavan auton ikkunasta
kuun heijastuksen vierestä

tai naula seinässä ja sen varjo
lampun luomassa valossa
joka olikin ehkä kärpänen
joka ei ole siinä enää

tai dementoituneen muisto
maailmasta, jossa kukaan
ei enää tiedä mitä tapahtui
sinä päivänä silloin

tai uurre auton renkaassa
johon hiekanjyvä painuu
osana tietä jonka se sille muodostaa
torstaina jonkun elämässä

tai puhutut sanat ja ilmeet,
jotka kasvoilla näkyivät
ja joita kirjaimet eivät tavoittaisi
jos sitä yrittäisivät

tai

Pohjoinen syyllisyys

Huhtikuussa aurinko liian kirkas, kaunis ja nuori tyttö,
mitä silmä ei saa katsoa, astuu junasta asemalle,
ajaa miehen sisälle katsomaan ulos, niin kuin joka kevät.

Munana kennossa auringon kuva seinällä katsoo
ikkunan paketoimaa taivasta kaupungin päällä.
Neljä sinertävää nelikulmiota, neljä samankokoista yksinäisyyttä,
neljä yksinkertaista yllätystä, neljä kehystettyä poissaoloa.

Pitkän yön jälkeen tulee puoli yhdeksän
kuin raajarikkoinen insinööritieteiden opiskelija.
Mies avaa jääkaapin oven, viherkasvi vääntelee käsiään,
mies antaa sille DDT:n, istuu jääkaappiin ja talvehtii.

Näkee unia ja junia, matkustaa kauan ja kauan,
kolisevilla kiskoilla, yli öiden, kuiden,
valtioiden rajojen, menneiden ja tulevien,
aikavyöhykkeiden, kausien.

Yön sisällä kalkattava juna ja vihreä piste,
unen ikkunassa nurmikoita ja kukkuloita,
kumpujen yli juokseva minuus leijan naru kädessä,
juoksee radan vartta, junan ikkunassa miehen kasvot,
mies matkalaukku sylissä, esisyyllisyys matkalaukussa,
katsoo ikkunasta toiseen uneen,
kuin varjoaan lennättävä leija.

Ei se ole kadonnut

Ei se ole kadonnut, mitä voi etsiä.
Sitä on syytä kutsua ennen aamua.

Ehkä unet vielä näkevät toisensa
ja kaikki se janoinen pimeys jääkaapin sisällä,
jota valo nipistelee,
tulee luokseni ja suutelee suulle.

Ehkä minut vielä täyttää kaikki se hämmästys,
mistä on jäljellä vain vertauskuva:
meren pohjaan uponneet aurinkolasit,
kaikki se tölkitetty kauhu,
jolla sytytään maailmansotia tai nähdään puu.

Ei kukaan ole pieni tai suuri.
Ne ovat sanoja, joilla verrataan.
Tule, pelätään yhdessä!
Takerrutaan taskulamppuun, kun vielä on yö.
Saavutamme mittaamattoman mitättömyyden.

Niin kuin yöllä tietää

Pimeässä sataa jotain mikä aamulla on valkoista.
Yö täynnä outoa tietoa nimettömästä.

Ikkunoiden läpi kantautuu kaukaa tylppä ääni.
Kaupunginosat loksahtavat paikoilleen.

Huoltoveturi valaisee hurjistunutta lunta,
jota harjarullat heittävät sivuille ilmaan.

Likaviemärin sulasta säleiköstä nousee höyry.
Mänty kampaa tukkaansa itsellään.

Jokaisessa hiutaleessa rajattomasti tilaa.

Hellsinki

Täysikasvuisen miehen nahkaliivin selässä
kaksi lohikäärmettä taistelevat toisiaan vastaan
jälkeenjääneen mielikuvituksen voimalla.

Kävelykadun penkillä jakkupukuinen nainen
syö muovihaarukalla salaattia kovassa tuulessa.
Mainostaulussa Dior vaihtuu Channeliin.

Urheiluvälinekaupan ikkunassa potkuun
valmistautuva nukke tuijottaa kellokaupan kelloa.
Kirjakaupassa hymyilevät onnellisuusoppaat.

Gallerian edessä mustat BMW ja Mercedes Bentz
kiiltävät tähtiä ja ohiajavien ajovaloja.
Taulussa taistelevat metsot jalkapallokentällä.

Laiva lähtee Tukholmaan viedäkseen sinne niitä,
jotka haluavat tulla sieltä huomenna tänne.
Itämeren parasta viihdettä kannella kuusi.

Esiintymislavalla yksilöllisyyttään uhkuva ihminen
laulaa lävistysten hapettamalle yleisölleen.
Ilmassa kompostoituvan häpeän haju.

Ennen kuin se tapahtuu

varovainen nojaa maahan
hullu seinään
polkupyörä vauhtiinsa
jokaisen on täydyttävä jotakin
ja heilutettava itselleen ikkunasta kättään

lopulta huomaa
ei omena kauas maasta putoa

Miten tullaan viattomaksi

Ajoneuvojen ajovalojen valonauhat valaistuilla teillä,
violetteina pilvinä kukkivat kaupungin mustelmat,
talojen silhuetti kuin rikostoverin lupaus.

Toimihenkilön taluttama kotieläin ajan hampaat irvessä,
pudottaa kappaleen käytettyä ravintoa,
mustan kuin kannettavan tietokoneen näppäimet.

Meluaidan yli kantautuva henkilöautojen mantra,
pimeän sormiensa välikköön ristivät lehtikuuset,
niiden takana ohihölkkäävä kuntoilija.

Mielisairaan muovipussissa helmeilevä maitopurkki,
huominen halkeillut käsienpesuallas,
horisontti lytyssä kuin päälle astuttu oluttölkki.

Pimeän asunnon ikkunassa hehkuva näytön pelastaja,
minuutensa reunoja vasten kimpoileva kolmio,
huutaa että joskus maa sijaitsi jossakin paikassa.

Ja oli jotakin muuta.

Laiturit, junat, matkat

Kiskojen välissä kävelevä hahmo,
pleksikatoksen takana yskivä nainen,
kellon alla tupakoiva teini,
näkökentän poikki juoksevia sähköjohtoja,
radan vieressä silmiään siristävä kerrostalo,
parvekkeella asunnostaan eksynyt vanhus,
takanaan pilvet mytyssä heräävä aurinko,
ympärillään laajeneva hajamielinen avaruus.

Kivetyllä laiturilla seisovat hahmot,
ohi vierivä vaunuton veturi,
odottavien katseet yhteen punova vetoketju,
männyn latvaan horjuva varis,
aukean laidalla kaupan ovea rynkyttävä kansalainen,
ojassa kuuraiset lehdet,
ilmassa viipyvä alkuräjähdyksen kumu,
nämäkin ihmiset on siitetty täällä,
ei heitä muuten olisi.

Liikkeelle hinautuva penkki,
meluaidan taakse katoava maisema,
matkustajiensa näköaistit suppuun vetävä tunneli,
siveltimensä sormillaan sievistävä maalari,
vastapäätä istuvan silmissä tylppä äärettömyys,
elävien välisten rakkauden kohtelias mahdottomuus,
ikkunasta lehahtava aurinko.

Unet, junat, jalat

Minut herätetään päätepysäkillä, joten olen nukahtanut.
Nousen ylös, joten olen herännyt. Mutta uni jatkaa matkaa takaraivoni läpi.

Korkojen kopina marmorikivellä, saapuvan metron ujellus,
pimeää halkova valo kallioon poratussa putkessa,
ihmisiä portailleen louhivat rullaportaat,
ilmavirran heiluttama lohikäärmeen heltta,
toinen käsi taskussa ihmisten siimeksessä nouseva minuus,
valkoisessa astiassa maitoa,
pimeässä kaikki ne unet, joita ei herättyään muista.

Seisoa rullaportaita ylös yhteiskunnan kustantamalla sähköllä.
Taas yksi valotunneli, jonka päässä loimottaa mykkyys.
Valottumistaan pakeneva filminauha,
jota unohdus kelaa sisäänsä.
Mielikuvituksessa samoja surullisia ajatuksia,
puolityhjiä metrovaunuja,
loisteputkia ja kelmeitä asemia, pikaruokaloita,
puolikkaita sanoja, muistikuvan murtolukuja,
vanhoja peilikuvia, kaksipäisiä minuuksia.

Kauppakeskuksen ja toimistohotellin väliin on rakennettu
kuutio ilmaa, missä pidetään päivällä päivää ja yöllä yötä.
Kulman takana autot, kaikki heidän huristuksensa,
kukkii itselleen harmain kukinnoin.
Ilmassa vanhan kuitin taskustaan löytänyt käsi,
jonkun kihara unohdus,
jokin esine johonkin onneen,
jolla silläkin oli hintansa,
elämä, jota sillä helpotettiin.

Löytäminen

Lumen viirissä hapuileva oksa kirjoittaa ilman täyteen odotusta.
Aika on haudata talven lumeet.
Jo neljä kuukautta olen opetellut sitä kirjoitusta,
huhtikuusta asti,
ollut uudella tavalla surullinen, melkein tiennyt jotakin,
ollut muistamaisillani, tajuamaisillani, löytämäisilläni,
mennyt sisälle katsoakseni ulos ja ulos katsoakseni sisälle,
eksynyt yksiööni, yrittänyt poimia sormieni välejä,
laittanut oksien varjoja maljakkoon, avannut ikkunan,
kaivannut jotakin kuin lähikaupan eteen jäätynyt koira,
ja tiennyt, tapahtuu vain odotusta.

Ja niin tapahtuukin. Odotan, kun sataa lunta,
kun soditaan, kun maa järisee,
lähetään luotaimia, kun käydään kesälomalla ja kun kuolen,
ja aurinko ilmestyy etelästä ja herättää Itämeren,
kaikki ryntäävät pihalle.
Satamassa valoa vasten värisevä nostokurki nostaa konttia laivaan
tai sieltä pois.
hyvin hitaasti vai onko se jätetty ilmaan?
Ehkä se haihtuu siitä
tai joku hymyilee
yhtäkkiä meitä ei enää muista kukaan
ja tiedän kuka olen.

Mahdottaminen

Auto kääntyy peilinä vasemmalle,
valo viiltää veitsellä silmää,
elämä lyhyt ja kaukana täältä.

On aikaa vain odottaa merta ikkunassa,
juoda kahvia ja unohtaa,
mihin ei enää usko ja miksi.